Monday, November 29, 2004

Jokainen päivä on isku palleaan

Huomenna on koko päivä PowerPoint-helvettiä. Pelkkää neukkaria. Kymmenkunta hienhajuista insinööriä, ja minä, pelkkä hienhajuinen, kokoontuu kuuntelemaan projektin johdon uusista löydöistä MS-Project ohjelmiston ominaisuuksista, jotka ovat tulleet aivan yllätyksenä; "...saa suoraan tarkan yhteenvedon...".

Kokemuksesta tiedän että kahvi auttaa jaksamaan yhtä paljon kuin asperiini auttaa vitutukseen. Koko päivä pienessä kopissa, pitkällä pöydällä ja pikku räppänällä, vaatii noin kolme kokista, pari kahvia, pari wieneriä, askin tupakkaa jos saisi polttaa ja paksun nivaskan ruutupaperia. Kynissä on oltava väriä. Ei pelkkä sininen kuulakärkikynä pitkälle vie. Lyijärillä voi piirtää varjoja. Edes. Jos olisin röyhkeä, ottaisin 36 värin vahakynät vain viestittääkseni turhautumiseni.

Bongasin netistä Maija Vilkkumaan Satumaatangosta toisen version, Krapulatango. Maija se osaa pukea asiat sanoiksi:

"...mulla olis vissyä laittaa myös joukkoon mut mitä vittua täs enää lantraa, tää ei maistuisi näin, mä siirryn takaisin tiukempaan..."

Tuohan toimii elämässä muutenkin.

Sunday, November 28, 2004

Rokki soi

Ostin Anttilasta tietokoneeseeni kaiuttimet. Tiskillä kysyivät haluanko pakettiin. Nyt jo? Kyllä mä ensin kuuntelen niillä ennen kuin paketoin ja annan lahjaksi. Ahdistavaa joulua vaan kaikille. Kävin paluumatkalla Chicosissa oluella ja törmäsin vanhoihin koulukavereihin. Huomasivat että olen käynyt jo joululahjaostoksilla. Jostain syystä valehtelin asian olevan näin. Todennäköisesti ostan sadoilla euroilla vielä lisää tavaraa itselleni ja päivää ennen jouluaattoa vien pulloja kauppaan jotta voin ostaa edes osalle perheenjäsenistäni jotain. Mutta nyt rokki soi.

"Anna lantion pyöriä ja huuda wow wow wow, kaikki murheet poistaa kunnon rock n' roll show"

Illalla piipahdin kantiksessa haukkaamassa happea. Viereisen pöydän pariskunnasta johtajatar, kovaääninen hirmu, jakoi totuuksia miehensä onnettomasta elämästä ja omasta pyhästä olemuksestaan. Olen seurannut tämän hullunkurisen perheen elämää ennenkin. Ajoittain pohdin miksi mies sietää tätä Braunia. Miehen pään yläpuolella on aina sadepilven näköinen ajatuskupla:

"Jos vain tulisin toimeen yksin..."

Kyllä minäkin hänen kengissään joisin. Tai opettelisin kokkaamaan.

Thursday, November 25, 2004

Vain parasta

Ostin pari päivää sitten pinon maksalaatikkoa, kolme rasiaa. Vihaan sydämestäni valmisruokia mutta Saarioisten perinteinen maksalaatikko, jossa on rusinoita, on jotenkin "aito". Ostin myös jälkiuunileipää ja maksamakkaraa koska ne ovat osa maksalaatikko-ihannetta. Eilen söin pitsan jämät illalla ja tänään oli tarkoitus nauttia tuo Saarioisten lahja suomalaisille. Totuus rasian sisällöstä tuli lautaselle limaisena neliönä.

SE OLI SAATANA LIHAMAKARONILAATIKKOA!

Loput olivat maksalaatikkoa. Onneksi. Kuka on niin julma että laittaa maksalaatikkopinoon, Saarioisten maksalaatikkopinoon, lihamakaronilaatikon. Ne ovat täysin saman näköisiä ja on julmaa saada tuollainen limainen neliö kun odottaa parasta. Oli maksamakkaraleivät ja kaikki jo odottamassa.

Joskus kaikki on vaan niin saatanan julmaa.

Wednesday, November 24, 2004

Kun ei vaan huvita

Ei irtoa. Ei millään. Ennen sain töissä ja jopa sen ulkopuolella valtavia inspiraatioita ja vimmoja tehdä ja aloittaa kaiken näköisiä projekteja ja suunnitelmia. Aina oli mielessä "yks hyvä idis joka pitää testaa".

Ja syksyllä, tai nyt, tökkii. Ei etene.

Pohjanmaalta olen oppinut osuvan ilmaisun, "kun jaksais ees olla", ja osuvammin ei voisi asiaa kuvata. Kun ei vaan huvita. Ei huvita mikään sellainen josta voisi olla jotain hyötyä. Kaikkea turhaa tekisi mieli mutta ei ole varaa tai on liian kylmä.

Jos joku KELA:sta tai opintotukikeskuksesta lukee tätä, ottakaa yhteyttä niin tapellaan. Olen sen tarpeessa.

Saturday, November 20, 2004

Kantis vaihtoon

Suunnittelemani rauhallinen lauantai, televisio ilta kotona, yksin, epäonnistui. En kykene siihen. Olen vaihtanut kantabaariani, tunnesyistä sekä käytännönsyistä. Entinen kantikseni viehätti minua alussa tyhjyydellään ja hiljaisuudellaan. Ei musiikkia, isoja pihvejä ja sympaattinen omistajapariskunta. Nykyisin omistajavaihdoksien jälkeen tilalle on tullut karaoke, halpa kalja ja jumalaton meteli. Uudessa kantabaarissa ei saa pihvejä ja musiikki on aika kovalla mutta toisaalta siellä ei käy kukaan. Eikä käynyt lauantainakaan. Minunkaan ei pitänyt yhtä kahta olutta pidempää viipyä mutta eräs vanhempi herrasmies toivoi että pelaisimme biljardia. No toki, pari kevyttä voittoa piristää iltaa varmasti. Esittäydyimme, pelasimme, voitin. Jatkoimme pelaamista ja jutustelua.

- "Oletko sä rasisti ?"
- "En tietääkseni, kuinka niin ?"
- "Eiku mä vaan aattelin."

Ihmettelin hetken omituista kysymystä koska emme puhuneet mitään sinnepäinkään jotta sen olisi jotenkin voinut johtaa keskustelusta.

- "Etsä sitten kuminalli ole ?"
- "Siis mikä?"
- "Kuminalli"

Pysähdyin miettimään että mikä ihme se on. Ei mitään hajua. Ei aavistustakaan.

- "Etkö sä osaa sananmuunnoksia?"

Mietin lisää, tein muunnoksen ja häkellyin.

Minun olisi pitänyt tajuta jo ensimmäisen pelin aikana kun herra kertoi henkilökunnalle, jotka hän tunsi kaikki, käyneensä päivän aikana vermossa raveissa ja "homppelisaunassa". Minä luulin sitä sisäpiirivitsiksi.

Itse pidän kovasti vaaleanpunaisista kauluspaidoista mutta ilmeisesti jonkinlaista harkintaa voisi käyttää.

Menin kotiin. Yksin.

Friday, November 19, 2004

Elvis tietää

Elvis kysyi minulta eilen missä Kati on. Kaksivuotias sai minut melkein sanattomaksi.
- "Kati on kotona."
- "Eikä oo."
- "Niin, no..."

Ruokaostokset hoidettiin Omenassa, tai minä hoidin ja Elvis isineen jäivät autoon koska Elvis oli päättänyt aloittaa shown ja tämä artisti ei mikrofonia tarvitse.

Teimme hampurilaisia illalliseksi. Taputtelimme pihvejä olohuoneessa Elviksen tökkiessä jauhelihaa sormillaan. Uhkasin käsien pesulla jos hän jatkaa vielä, en vain tiennyt että käsien pesu on Elviksen intohimo, joten pihvit saivat lujaa kyytiä.

Poltimme sämpylät. Havahduimme sankkaan savuun. Raaputtamalla haarukalla muutaman millin mustan karstakerroksen, saattoi purilaisen syödä. Vaikka kyse on illallisesta punaviineineen, ei ole tarpeen hienostella. En valittanut kertaakaan. Kolmen aikaan, kaljojen loputtua kaivettiin pleikkari esiin ja minä katsoin parhaakseni lähteä kotiin.

Keltainen perjantai

Perjantai on hyvä asia. Perjantai on väriltään keltainen tai oranssi, riippuen olotilasta. Noin kuukausi sitten perjantain suurimpia huolenaiheita oli mitäs me syötäis tai kumpi sen ruuan tekee. Punkkua ja hyvää ruokaa. Nyt lämmitän maksalaatikkoa mikrossa, juon lämmintä olutta ja selailen puhelimen osoitekirjaa. Yleensä terrorin kohteena ovat lapsiperheet sillä he ovat varmasti kotona. Ja he ilahtuvat aina vieraista jotka kestävät huutavia lapsia. No en minä kestä mutta olen epätoivoinen. Tänään en aio tarttua maksalaatikkoon vaan soitin ystävälleni ja pyysin häntä kutsumaan minut syömään sen enempää kiertelemättä.
- "Miksi ?"
- "Mulla on nälkä."
- "Okei."
- "Voidaanko me juoda viinaa ?"
- "Heti kun Elvis menee nukkumaan."
- "Mä tuun seittemältä."

Kivaa, illallinen ja punkkua. Tämähän on vain järjestelykysymys. On tietysti paljon asioita mitä kaipaan suunnattomasti "entisessä perjantaissa" mutta koska äitini lukee tätä jätän ne mielikuvituksen varaan.

Työnteko on perjantaisin yhtä vesijumppaa, ei auta vaikka kuinka pyristelee eteenpäin, siltikään ei etene. Ajankulukseni pyysin työtovereitani kehumaan uusia farkkujani. Väkinäisesti mutta varmasti he kehuivat housuni ja villapaitani. Ilmoitin kyllä kysymyksen asettelussa loukkaantuvani jos joku kritisoi housujani. Mutta silti se tuntui kivalta.

Alan päivä päivältä ymmärtämään naisia enemmän. Asuttuani kuukauden yksin minusta tuntuu että hehän ovat sittenkin suloisia olentoja joilla on jokseenkin looginen ajatuksen juoksu. Ehkä.

Thursday, November 18, 2004

Ovi kiinni kiitos

Nukahdin bussiin töistä tullessani ja löysin itseni Isosta Omenasta. Ulkona oli niin kylmä että suututti. Päätin ensitöikseni ostaa kaulaliinan. Kaulaliinan ostaminen poiki muutamia muitakin ostoksia kuten uudet farkut ja uusi villapaita. Huomasin shoppailevani. Ja mikä pahinta, se oli kivaa. Kotiin päästyäni pidin itselleni muotinäytöksen. Farkut istuivat niin hyvin jalkaani että hämärässä joku saattaa oikeasti luulla että minulla on "hyvä perse". Shoppailusta tosiaan tulee hyvä mieli, myös miehille.
Itse shoppailu, jolloin valitaan ostokset, on edelleen karmeata. Sovituskopeissa ovi on ainoastaan polviin asti ja mitä sellainen ovi peittää? Liikkeen toiseen päähän, aina ulko-ovelle asti näkyi minun kammottavat vihreät pitkät kalsarit joiden päälle on kiskottu harmaat sukat. Onko seksikkäämpää näkyä olemassa? Viereisessä sovituskopissa oli pikkupoika sovittamassa jotain ja äiti oli kopin oven edessä odottamassa. Tuli lapsuus mieleen. Mietin että tuossa tilanteessa pienenä minä olin aivan hermoraunio koska juuri kun olin ottanut vanhat housut pois ja kököttelin pitkissä kalsareissa, äidillä oli tapana avata ovi sepposen selälleen ja kysyä "no miltä näyttää". No kysytäänpä koko liikkeeltä miltä nämä kulahtaneet pitkät kalsarit näyttävät. Sama ikävä tilanne oli myös sillä pikkupojalla. Poika karjaisi niin paljon kuin keuhkoista lähti että "laita nyt se vitun ovi kiinni !". Äidit ei vain ymmärrä.

Valoa ja valkeutta

Hip hei, Espoossa on lunta. Minuutin verran iloitsin valosta ja valkeudesta. Toisaalta valoa on kotonakin ja valkoista näkee myös peilistä. Lounaalla kävimme syvän keskustelin työtoverini kanssa elohiiristä. Mistä ne tulee ja miksi. Asia jäi vaivaamaan ja löysin vastauksia Tiede-lehden nettisivuilta. Lihakset kuulemma nykivät ja värisevät koko ajan. Ohuella iholla sen tuntee ja sitä kutsutaan elohiireksi. Olipa tylsä vastaus. Onneksi löytyi muita mielenkiintoisia kysymyksiä kuten:
- Kuinka pieru syntyy ?
- Miksi psykiatreja kutsutaan kallonkutistajiksi ?
- Miten kuorsaaja pystyy nukkumaan moisessa metelissä ?
- Jos tefloniin ei mikään tartu, miten se saadaan kiinni paistinpannuun ?

Vastaukset löytyvät siis Tiede-lehden sivuilta. Mutta kysymykset ovat hyviä. Ja tiedoksi että pieru on latinaksi "flatus". Sivuilla oli myös erittäin typeriä kysymyksiä kuten "miksi suolaista vettä ei saa juoda?". No maista ja valaistu.

Ihmisellä menee varmasti hyvin jos hänellä on aikaa opetella pierun latinankielinen nimi. Vaikka ei aina tunnu siltä.

Wednesday, November 17, 2004

Tarpeisto kasaan

Espoo muuttui yhdessä yössä Siperiaksi. Aivan äärettömän kylmä. Bussimatkalla kotiin mietin jotain ostettavaa Lippulaivalta. Ainakin deodoranttia. Ja kynsileikkurit. Eikä ole itsestäänselvää mistä saa ostaa kynsileikkureita. Kokeilin Anttilaa ja heti tärppäsi. Heti on liioiteltua koska kiersin parikymmentä minuuttia naisten meikkiosastoa läpi hyvin turhautueena. Löysin hyllyn jossa on kynsiin liittyvää tilpehööriä, tavaroita joiden olemassaolo on pysynyt täysin pimennossa kaikkien vuosien ajan. Ja kynsienhoito hyllyltä ei saa kynsileikkureita. Onko siinä nyt mitään järkeä ostaa kynsilakkoja, viiloja tai voiteita kynsiä varten jos ne joutuu kuitenkin pureskelemaan ensin. Sitäpaitsi varpaankynsien pureskelu vaatii jo notkeutta. Lopulta löysin leikkurit "matkalle mukaan"- osastolta. Ostin myös deodoranttia "isälle lahjaksi"-tarjouksesta.
Tiedän hyvin että lahjoissa ajatus on tärkein mutta deodoranttia kaksi yhden hinnalla lahjaksi on vähän ankeaa. Onkohan isä yllättynyt jouluna kun saa paketista deodoranttia. Ehkä hän ilahtuneena ihmettelee mistä lahjanantaja on tiennyt että hän käyttää deodoranttia ? Mikä ihana yllätys. Pyykkiteline hankinnan jätän vielä hautumaan. Jotenkin tunnen itseni hölmöksi jos kanniskelen pyykkitelinettä mukanani. Enkä tiedä miksi.
Ja joulu, taas se tulee. Ja äiti, jos luet tätä, ehkä voit ostaa joululahjaksi pyykkitelineen ?

Monday, November 15, 2004

Maanataikalja

Olemme veljeni kanssa pystyttäneet tradition jossa alkavan viikon murheet hukutetaan heti kättelyssä maanantaikaljoilla. Tarkoitus on aina ottaa yksi olut mutta otamme aina kaksi. Varmuuden vuoksi. Viimeisen kuukauden aikana olen hukuttanut veljeni parisuhdesotkujen syövereihin aina uudestaan ja uudestaan eikä siihen yksi olut riitä. Hän jaksaa vaistailla reippaasti, "aa-a", ja minä vain jatkan. Toisaalta on hyvä että hän kuuntelee ja on myös erittäin hyvä että analysointi jätetään pois. "Aa-a" ynähdyksessä on jotain hallittua jarrua joka estää minua levittämästä ylitsepursuavaa sydänsurusiirappia ympäristööni ja pitää minut asiassa.

Näin yöllä unta pyykkitelineestä. Teline taipui vaatteiden alla eikä siihen voinut ripustaa sukan sukkaa ilman että vaatteet koskettivat maata. Olen nähnyt nuorempana samanlaisia unia joissa pelaan pesäpalloa ja aina minun lyöntivuorollani maila taipuu lyönnissä eikä se saa palloa lentämään mihinkään. Tunnistan itseni unesta. Se ei tarkoita että olisin joustava ihminen vaan se kertoo henkisestä selkärangastani joka taipuu kuin paju tuulessa.

Sunday, November 14, 2004

Lettuja ja päänsärkyä

Viikonloppu meni ja jäljellä on tyhjä lompakko ja päänsärky. Vietimme perjantaita ystävieni kanssa luonani ja piipahdimme ravintola Casanovaan illalla. Valomerkin jälkeen menimme luokseni paistamaan lettuja. Kyllä, neljän aikaan aamuyöstä lettuja, mansikkahilloa ja kotiviiniä. Säälittävää mutta kivaa.
Lauantaina oli tietenkin morning after mutta tällä kertaa kiduttavaa oli sen kärsiminen yksin. Ennen kaikki edellisen illan sotkut ja paskat hävisivät aamulla hyvinkin sukkelasti. Nyt ne haisivat ja näyttivät muuttaneen pysyvästi keittiöön ja olohuoneeseen.
Pakenin makuuhuoneeseen.
Auringonlaskun jälkeen astuin takaisin taistelutantereelle. Siivosin tiskit ja roskat pois, tein ruokaa ja tilanne oli jälleen sama. Ei auta kuin paeta koko huoneistosta. Kun kärsii krapulansa yksin, tuntuu kuin ei osaisi pitää itsestään huolta ollenkaan. Asiaan on tultava muutos, joten raapustin listan asioista joita itsestään huolta pitävä mies ostaa:
- Pyykinkuivausritilä tai teline
- Kynsileikkuri
- Deodoranttia
- Shampoo ja hoito-aine
- Uudet kengät
- Lettupannu

Thursday, November 11, 2004

Kyllä mä osaan

Lueskelin laittomia kopioita jostain parisuhdeopuksesta. Seitsemän vuoden parisuhteen jälkeen olen asumuserossa. Ja nyt luen opusta. Tosiasia on että minä en ota mitään opusta käteeni ellei opuksen aihepiiri ole rikki. Televisio tai videot, astianpesukone, parisuhde tai Ikean huonekalut. Ensin rikotaan ja sitten luetaan ohjeet. Edelleen, lähes kolmenkymmenen eletyn vuoden jälkeen.

Kirjassa oli aviopari, August ja Margaret. He olivat kumpikin parisuhdeterapeutteja ja pitivät yhdessä istuntoja muille pariskunnille. Haluaisin kovasti olla läsnä kun aviopari, kummatkin parisuhdeterapeutteja, riitelee. Ja toisaalta, meneekö aviopari parisuhdeterapiaan jos he ovat parisuhdeterapeutteja, voiko kampaaja leikata itse hiuksensa, meneekö työpaikkalääkäri työpaikkalääkärille tai voiko psykiatri parantaa oman jakomielitautinsa?

Hoivasin hermojani päivällä kahvilla ja mansikkakakun siivulla. Mansikkakakku oli hyvin pieni, ei kahvilautasta kovin paljoa isompi. Siis koko kakku. Kakun hinta oli viisi euroa ja mielestäni hinta ei ole kovin paha ottaen huomioon että kyseessä on kahvila eikä konditoria. Liikemiehinä he olivat paloitelleet kakun kahteentoista siivuun, ja yksi siivu oli viisi euroa. Laskeskelin että pikku mansikkakakun hinta vanhoissa markoissa on yli kolme ja puolisataa markkaa. Minä en siihen kakkuun enää koske, koska pahimmassa tapauksessa voin ensi vuonna sanoa että söin viime vuonna pelkästään mansikkakakkua melkein neljällä sadalla markalla.

Wednesday, November 10, 2004

Ole kohtelias, pidättäydy

Aamupäivä sujahti töissä kuin kivi sukkaan. Hetkessä oli lounastauko ja sain mielestäni hommat hienosti pakettiin. Huolellisesti, siististi ja dokumentoituna. Päivällä pomoni, joka istuu vastapäätä, heitti pisteliään kritiikin koskien pientä yksityiskohtaa. Minulle se ei ole yksityiskohta vaan se on puolet hommasta uusiksi kohta. Yleensä moinen kritiikki on tervetullutta, asiasta keskustellaan ihan kuin oltaisiin aikuisia ja päädytään jokseenkin hyvään ratkaisuun. Mutta tänään, se hatutteli enemmän. Se hatutti oikein reilusti. Keskityin suhteetoman paljon pitämään ilmeeni normaalina ja estämään sen pienen liekin syttymisen joka silmiin katsottuna näkyy ääriviivojaan myöten. Näytin varmasti hyvin typerältä. Eniten ja oikeastaan se mikä jurppii on että tällä kertaa hän oli kokonaan oikeassa. Loppupäivän korjasin sitä siistiä ja huolellista pakettia. Prkl.

Haluaisin täydentää vielä yhden lisäyksen ihmisten omalaatuiseen bussikäytökseen.
Olin täydessä bussissa, ei istumapaikkoja ja seisomapaikoillakin kivasti orkesteria, kun yksi onnellinen istuja jäi pois. Lähdin liikkeelle yhtäaikaa yhden iäkkään rouvan kanssa joka ilmeisesti jahtasi samaa penkkiä kuin minä. Ehdin reilusti ennen häntä. Huomasin kuitenkin rouvan aikeen. Nousin ylös ja ilmoitin jaksavani seistä mainiosti. Rouvalla oli kokoakin sen verran että olisi kuitenkin ihan hyvä että hän istuisi. Ulko-ovi oli hänen takanaan. Sitä en sanonut. Ärsyttävintä oli että hänellä oli selvästi tarvetta istua ja haluakin, mutta ei, kyllä hänkin jaksaa seistä. Kehoitin häntä istumaan ihan rohkeasti, olin varma että jaksaisin seistäkin. Ei. Ei enää. Jostain syystä minua hävetti istua siihen uudestaan. Mielestäni on kohteliasta tarjota iäkkäille ihmisille istumapaikka vartin matkalla, mitä useat ihmiset tekevätkin mutta helvetin epäkohteliasta on olla ottamatta sitä vastaan. Pahimmassa tapauksessa siihen ei kehtaa enää istua kukaan.

Tuesday, November 09, 2004

Tavallinen on pop

Tavallinen aamu, tavallinen työpäivä ja tavallinen kotimatka, tai no, bussilakko. Kotiin tullessa kummatkin bussit olivat tyhjiä, yleensä ne ovat takaisinpäin täpötäysiä, saa usein seistä. Olihan se kuskit jotka meni lakkoon?

Tavallisissa päivissä on paljon hyviä puolia vaikka ne vähän harmaita on. Pienikin asia voi piristää päivää. Sain hetkellisesti omani, pienen piristyksen, astuessani sisään bussiin. Eturivissä istuva nätti tyttö hymyili. Vilkuilin hieman hämilläni ympärilleni ja muutaman mummon lisäksi ei ketään. Kyllä, hän taisi hymyillä minulle. Istuin takapenkille ja peilasin itseäni ikkunasta. Kaikki ok. Mitään ei roiku, tursota tai paljasta. Vetskari kiinni ja eikä vessapaperia missään. Ei kai se muuta sitten voi olla... Tyttö jäi pois ennen minua ja huikkasi ovelta, "sano veljelles et soittaa mulle". Tietysti.


Monday, November 08, 2004

Antakaa mun kaikki kestää

Aina kun pännii, se on hyvä kirjoittaa ylös. Ei jää vaivaamaan.
Miksi ihmiset ryysää koko bussin läpi tulenpalavassa kiireessä muita tuuppien ja bussista ulos päästyään pysähtyy kuin seinään? Emmehän toki muutkaan halua ulos bussista. Tai miksi ikkunapaikalla istuva alkaa vain tunkea ulos kuin luolamies eikä sano, "anteeksi, mä jäisin tässä"? Miksi bussikuski ei koskaan pysähdy kohdalle vaan aina tasan 10 metriä ohi? Miksi talvella bussi ajaa kovempaa kuin kesällä? Jos koputtaa bussin oveen juuri kun se on ehtinyt sulkeutua, miksi kuski ei koskaan näe minua? Ei ikinä. Ja se on aika iso lasiovi. Miksi bussikuskit on joka vuosi lakossa ? Onko se joskus auttanut jotain?
En myöskään ymmärrä bussissa matkustajia joilla on hankala liikkua, vaikka vanhuksia, miksi he eivät ota ensimmäistä vapaata paikkaa vaan etsivät paikkansa jostain mahdollisimman kaukaa? Haluavatko he kaatua? Toinen ihmetys on pienten lasten vanhemmat. Usein todistan tilannetta jossa lapset jo kiipeävät ensimmäisille vapaille paikoille ja äiti repii pois koska hän haluaa istua "tuolla takapenkeillä". Miksi? Onko se liian helppoa ottaa ensimmäinen?

Ravintolan kassalla huomaan usein että ihmisillä joilla on ollut pankkikortti/luottokortti jo pitkään, useita vuosia, heille maksaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin uunituoreella kortinomistajalla. Luulisi jo tuossa ajassa oppivan vinguttamaan. Keski-ikäisillä on ravintolassa muutenkin aina kaikki paljon vaikeampaa. Mihin pöytään me nyt istutaan, mitä me oikein juodaan ja kuinka narikkakustannus jaetaan tasan. Mitä jos Pertti on maksanut kymmenen senttiä enemmän kuin muut vaikka hänellä oli pelkkä poplari? Juomiahan ei voi päättää ennenkuin on kuullut muiden valinnan ja eikös se vesi nyt ole ilmainen punaviinin kanssa vai onko se vain viskin tai konjakin. Kun tarvittava annos ravitsemusta on otettu, annetaan ravintolapäällikölle vinkkejä kuinka ravintola tuottaisi paremmin tai keräisi enemmän asiakkaita. Kaikista tulee yhtäkkiä sedukoskisia.

Niin, otin siis bussin töistä kotiin ja kävin veljeni kanssa kaljalla.

Luomisen tuska

Olen lopen kyllästynyt piirustustaitoihini. Se on raivostuttavaa, juuri kun luulin olevani luova niin huomaan että en yksinkertaisesti osaa edes piirtää. Tänään en saanut aikaa kulumaan ollenkaan, niinkin naurettavan lyhyessä palaverissä kuin yksi pikku tunti. Piirsin neliöt, akuankat ja kaikki. Pelasin tunnin aikana jokaisen ruutupaperipelin jonka osaan, isoilla ja pienillä ruudukoilla ja aina hävisin pelin, ruutuviholle.
Ajattelin ostaa sellaisen piirustuskirjan jossa on step-by-step ohjeet kuinka piirrät hevosen tai koiran tai jotain. Minusta tulee vielä firman paras hevosenpiirtäjä. Hevosella voisi olla monia eri ilmeitä, kaikilla oma puhekuplansa ja tilanteensa, ironiansa. Jonkun paikallaolijan kustannuksella tietysti. Palavereissa keksin aina hyvinkin paljon erillaisia pilapiirroksia jotka sopivat loistavasti ilmapiiriin. En vain osaa piirtää niitä. Esimerkiksi hevonen, joka on niin väsynyt että luulisi sen tulevan suoraan Vermosta, nojaamassa kavioihinsa ja pilkkimässä, isoilla silmäpusseilla. Toisaalta jos piirtäisin niin hyvin tuskin istuisin siinä neukkarissa. Tai parittelevat puput. Sen olen aina halunnut osata piirtää hienosti, sellaisena josta käy ilmi rytmin nopeus ja pupujen pehmeys. Eikä mitään rusakkoja.

Inhoan syvästi projektimme päällikön tapaa heittää jonkin uutisen jälkeen ilmaan kysymys;
- "Any questions ?", ja heti, ilman taukoa perään jonkun läsnäolijan nimi,
- "Altti ?" (Näitkö käteni nousevan ?)
- "No, sounds very good, looking forward to see it in action."
Ja kysymys-vastauspyyntö osio on aina, joka kerta, kuin avioparin rutiinilla. Melkein kuin autosta-lähtö-pusu, se joka annetaan kun toinen pariskunnasta jää autosta pois ennen toista. Siinä kuitataan jotain.

Sain tänään vihdoin tehtyä odotetun kauppareissun. Saalis oli aika köyhä mutta toisaalta tili on tyhjä ja palkkapäivä kaukana mutta God bless MasterCard. Huomaan usein kauppareissujen jälkeen että se ei urotekona yksistään riitä, vaan ruoka on myös valmistettava. Tänään olin ovela ja ostin mikropitsan niin ei tarvitse kaikkea yhdessä päivässä suorittaa.
Olen kovasti etsinyt syitä saamattomuuteeni kotosalla kun kukaan ei käske ja tulin tulokseen että keittiön kaappien ovien väri ei istu muuhun miljööseen ja se aiheuttaa ruuanlaitto-tiskaus ahdistusta. Heti kun ovet on maalattu, homma pelittää... Mutta loppupeleissä, täällähän asuu mies.

Thursday, November 04, 2004

Jos menee hyvin, on unohtanut jotain

Tänään en edes yritä päästä kauppaan. Syön suosiolla näkkileipää ja juon janooni vettä. Maitoa on mutta sitä ei voi juoda koska se on varattu kahville. Enkä yritäkkään varata pyykkivuoroa.
Suunnittelimme veljeni kanssa ruokamaratonia viikonlopulle. Ruokamaratonissa tehdään kumpikin ensin omilla tahoillamme ruokaa, paljon ruokaa, kokoonnumme luokseni ja jaamme saaliin. Tarkoitus on tehdä viikoksi ruokaa ja jaotella ne annosrasioihin. Samaan syssyyn voisin siivota. Sillä kuittaan varmasti viimepäivien porsastelun.

Perjantaina on töissä strategiapäivät. Koko yritys kokoontuu johonkin hotelliin kehä kolmosen ulkopuolelle, katsoo satoja PowerPoint kalvoja ja ryyppää koko viikonlopun. Asuntovelkaisena pidän moista turhan suurena riskinä. Jokaisella ihmisellä tulee joskus, ehkä kerran kymmenessä vuodessa, "paha" känni. Takuuvarmaa on, että se "paha" känni tulee juuri silloin kun pomo on paikalla. Minulle väitettiin että perjantai päivän PowerPoint osuus on pakollinen. Minä väitän olevani kipeä.

Wednesday, November 03, 2004

Muista hengitys

Tänään hatuttaa. Paljon. Tuntuu että repeää. Olen kuitenkin säästänyt hermoni ja vastannut kaikkeen ärsyttävään ja ei-ärsyttävään, "sehän kuulosta hyvältä idealta". Se on ainoa tapa kuitata asia ilman että vastapuoli huomaa minun ärsyyntyneen tai että sitä pitäisi hehkutella lisää. "Sehän kuulostaa hyvältä idealta":han tarkoittaa "mene pois, älä häiritse mua".

Olen elänyt säästöliekillä jo pitkään, iltaisin tulee syötyä vain näkkileipää. Siitä hyvästä olen varmasti ansainnut illallisen Casa Largossa. Ei ole halpaa mutta en ole minäkään. Jos olisi perjantai, vetäisin kännit. Tyydyn odottelemaan perjantaita.

Tuesday, November 02, 2004

Ahdasta

No niin, olen vienyt roskat. Toisen kerran sitten muuton. Ei ole mitään joten ei voi tulla mitään roskaa. Kaljatölkkejä minä en laske roskaksi. Se on omaisuutta jota en ole vielä realisoinut. Ostan aina vain tölkkejä ja vihaan vieraita jotka tuovat mukanaan kasan lasipulloja. Niitä kertyy ällistyttävän nopeasti iso röykkiö ja joiden kauppaan raahaaminen on nöyryttävää ja raskasta. Ostan siis vain tölkkejä; ne ei paina mitään, ne ei kilise ja niistä saa jotain takaisin. Eikä tölkki ei ole niin pultsarin näköinen kuin ruskea lasipullo.

Olen suunnitellut pitkään kauppareissua Eurospariin, sellaista harkittua reissua jossa ostan ruokaa, en roskaa ilman sisältöä, vaan ruokaa ja kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia joita en voinut kuvitellakkaan että niitä pitää käydä ostamassa.

Kylpyvaahto.

Kylpyvaahto juolahtaa mieleen yllättävän harvoin. Jos eksyn Anttilaan hortoilemaan ja etsimässä jotain mitä en tarvitse niin ei siltikään tule kylpyvaahto mieleen. Mutta toisaalta sitä on pakko olla jos kylpyyn haluaa. Minä en pidä ollenkaan kylvystä josta "näkyy läpi". Vaahto on kiva.

Sain syntymäpäivälahjaksi Katilta pienen kylpyankan, keltaisen pienen ankan joka esiintyy myös Hufvudstadsbladet:n mainoksessa. Sama ankka. Ankka on suonut yllättävän paljon kotoisuutta kylpyyn ja suihkussa käyntiin. Yritin kerran keksiä sille nimeä. Hätkähdin ajatukselle, kaksi viikko yksin kotona ja heti keksii muoviankalle nimeä. Jospa kävis ulkona.

Ulkona on kylmä aamulla ja mä en tiedä missä mun pitkät kalsarit on.